Heikosti positiivinen

Kaksi viikkoa on mennyt sillä lailla, että en enää nähnyt mikä on minua ja mihin voimavarojani oikeasti tarkoitus käyttää. Minua satuttaa muistella talvea, eikä tästä talvesta vielä eroonkaan pääse. Uutta lunta vaan kehiin, koiraa sulatellaan ja kuivatellaan lenkin jälkeen vessassa.
Kun koetin selvitellä vielä viestein asioita miehen kanssa, johon läheisesti ihastuin, sain uhkaukset välikäden kautta päälleni. Eniten minua kummastutti siellä kaikki kulttuurin puute, karut huoneet ilman mitään koristeita, maalauksia, kuvia. Minä istuin vanhassa tuvassa ja kaiversin puuhun omia kuvioitani. Siellä oli hädin tuskin lämmin, mutta viihdyin maalarin työvehkeiden keskellä. Viimeisenä kertana kokosimme minulle tietokonepöydän vanhoista saunanlaudetarpeista ja sen sellaisista. Naulattiin, sahattiin, hiottiin. Kukakohan sitä pöytää jatkossa käyttää?
On kuin olisin loikannut vauhdilla rakastetun ja emännän rooliin ja sitten väkipakolla sieltä ulos. Ei kait se ihme ole, jos on hölmistynyt olo.
Minulle on tapahtunut hyviä asioita. (Se auttaa näkemään, ettemme olisi pärjänneet henkisesti eikä rahallisesti siinä tilanteessa yhtään pitempään.) Olen saanut pienen rahallisen tuen. Olen pystynyt lähettämään kaksi työhakemusta. Minut pyydettiin kimppakyytiin mukaan talvipäiville Porvooseen. Näin positiivisia asioita, vaikka mieleni syytää ties mitä ja on tukalaa selvitä päivän alkuun, keskittyä ja ylipäätänsä selvitä päivästä.
Mun mielenlaatu rasittuu, kun joutuu ristiriitoihin. On ollut voimia antavaa puhua pitkä puhelu kahden ystävän kanssa tällä viikolla!
Tulikohan kirjoitetuksi siitä, mitä tuolla kävellessä päätin. Niin, olen hakenut turvaa miessuhteesta. Mitä enemmän siinä suhteessa kuuntelen, sitä oudommaksi muuttuu. Mulle on ollut tietyt asiat tuttuja elementtejä ja niiden perusteella olen halunnut jatkaa. Tehkööt ne perinteistä perhe-elämää, jotka on siihen luotu. Kuinka vaan voisin välttää kaunan ajatuksia ja kestää tapahtuneita. Soitin lääkeasioistani ja jäi kuva että olen koekanina tässä asiassa. Omaa äitiäni kun olen seurannut, niin sama ollut hänenkin kohdalla. Entä jos minun voimavarani löytyisivät ja elämä kannattaisi ilman lääkkeitä? Näin äsken taidemuseossa Pusan näyttelyn ja se antoi valtavasti värien, sommittelun ja tilan kautta. Kyllä osaan hoitaa itseäni tälläkin tavoin. Ja näyttely ei maksanut mitään, lääkkeet maksavat.

Väliinputoaja

Olen poissa tolaltani, ärtymykset, kysymykset joihin ei ole vastausta. Haluisin lähettää viestejä M:lle, mutta M:n ja Rauhan seikkailut näyttävät olevan ohi. Mitä perusteita siihenkään on, tolkuton tykkääminen? Mikä on tällainen energian ja läheisyyden menetys, innostuneina olemme toisiamme tukeneet. M syyllistää ja hylkää. Surettaa. Suututtaa. Helpottaa.
Olen liian köyhä saamaan sosiaalisen luoton. Olen liian rikas saamaan asumistuen. Olen liian väsynyt muuttamaan taas, halvemman vuokran perään. Olen liian kiltti laskuttamaan projektitöistä ja niitä kumminkin haen. Opiskelutavoitteet muuttaisivat kaiken toteutuessaan.
Itku kirvelee ja vie näön. Aurinko ottaa säteellään kiinni. Pakkasessa kimaltaa.
Jääkaapista kaivan lenkkimakkaraa ja leipää. Kuorin appelsiinin. Tunteeni ovat yhtä jauhelihaa, sydämellä suuri kysymysmerkki.
Ihastus ja vihastus. Eikö mikään onnistu!?? Minkätakia toiset sanelevat minulle tilanteeni. Minkätakia jokainen vastuunotto pitää vielä todistaa edelleen? Ja olen neljättä kuukautta kulkenut tätä väliä. Kärsimystä näen kaikkialla. Kärsimystä on edessä.

Vaatteillako paikkaat itsetunnon?

Liikun eteenpäin, sen osoittavat pienet päätökset.
Tänään hermoilua ei voi estää. Kaappini pursuavat vääränlaisia ja pois heitettäviä vaatteita. Jaksan heikon positiivisesti katsoa omaa reissuunmenoani. Tutustuminen ja koko työmahdollisuus voisi tuntua pakolta, jos kieltäytyisin omasta vastuusta ja osastaan. Samaa leipää sitä kuitenkin syödään ja vain kokeilemalla opin näitä yhteyksiä ja matkoja tekemään.
Tilanne vaatii järjestelyitä ja läpinäkyvyyttä. Lisäksi olen nainen, hormonini tekevät taas häiriöitään. Ääh. Taitaisin kirjoittaa paremmin jonain toisena päivänä.
Kokous tapahtumakoordinoinnista oli sitäpaitsi odotettavissa, vaikka olinkin "ajoittanut" sen eritavalla. Söin ruokaa joka ei oikein maistunut.
Kyllä tähän ärtymykseen yksi kaunis asia mahtuu, kuvassa on tekemäni kollaasi kukkakimpusta ja banaanipuusta.