Heikosti positiivinen

Kaksi viikkoa on mennyt sillä lailla, että en enää nähnyt mikä on minua ja mihin voimavarojani oikeasti tarkoitus käyttää. Minua satuttaa muistella talvea, eikä tästä talvesta vielä eroonkaan pääse. Uutta lunta vaan kehiin, koiraa sulatellaan ja kuivatellaan lenkin jälkeen vessassa.
Kun koetin selvitellä vielä viestein asioita miehen kanssa, johon läheisesti ihastuin, sain uhkaukset välikäden kautta päälleni. Eniten minua kummastutti siellä kaikki kulttuurin puute, karut huoneet ilman mitään koristeita, maalauksia, kuvia. Minä istuin vanhassa tuvassa ja kaiversin puuhun omia kuvioitani. Siellä oli hädin tuskin lämmin, mutta viihdyin maalarin työvehkeiden keskellä. Viimeisenä kertana kokosimme minulle tietokonepöydän vanhoista saunanlaudetarpeista ja sen sellaisista. Naulattiin, sahattiin, hiottiin. Kukakohan sitä pöytää jatkossa käyttää?
On kuin olisin loikannut vauhdilla rakastetun ja emännän rooliin ja sitten väkipakolla sieltä ulos. Ei kait se ihme ole, jos on hölmistynyt olo.
Minulle on tapahtunut hyviä asioita. (Se auttaa näkemään, ettemme olisi pärjänneet henkisesti eikä rahallisesti siinä tilanteessa yhtään pitempään.) Olen saanut pienen rahallisen tuen. Olen pystynyt lähettämään kaksi työhakemusta. Minut pyydettiin kimppakyytiin mukaan talvipäiville Porvooseen. Näin positiivisia asioita, vaikka mieleni syytää ties mitä ja on tukalaa selvitä päivän alkuun, keskittyä ja ylipäätänsä selvitä päivästä.
Mun mielenlaatu rasittuu, kun joutuu ristiriitoihin. On ollut voimia antavaa puhua pitkä puhelu kahden ystävän kanssa tällä viikolla!
Tulikohan kirjoitetuksi siitä, mitä tuolla kävellessä päätin. Niin, olen hakenut turvaa miessuhteesta. Mitä enemmän siinä suhteessa kuuntelen, sitä oudommaksi muuttuu. Mulle on ollut tietyt asiat tuttuja elementtejä ja niiden perusteella olen halunnut jatkaa. Tehkööt ne perinteistä perhe-elämää, jotka on siihen luotu. Kuinka vaan voisin välttää kaunan ajatuksia ja kestää tapahtuneita. Soitin lääkeasioistani ja jäi kuva että olen koekanina tässä asiassa. Omaa äitiäni kun olen seurannut, niin sama ollut hänenkin kohdalla. Entä jos minun voimavarani löytyisivät ja elämä kannattaisi ilman lääkkeitä? Näin äsken taidemuseossa Pusan näyttelyn ja se antoi valtavasti värien, sommittelun ja tilan kautta. Kyllä osaan hoitaa itseäni tälläkin tavoin. Ja näyttely ei maksanut mitään, lääkkeet maksavat.