Flora Larssonin (1904-2000) kirjoittaman runon
Olen väsynyt epäitsekkyyteen, Herra.
Väsynyt valitsemaan palaneen pullan,
säröisen kupin,
haljenneen tomaatin,
hajonneen kalan,
pahenneen banaanin,
pienimmän munan
ja niin edelleen.
Eikä se minun itsekkyyttäni vähennä,
minähän nautin ”itseni kieltämisestä”
kuullen omakätisten aplodien
kaikuvan hiljaa sisimmässäni.
Ja syrjäsilmin näen Pyhimyksenalun
sormeilevan sädekehäänsä,
innokkaana kohottamaan sen
pienimmästäkin rohkaisusta,
ihastuneena tällaiseen rooliin.
Joten olen väsynyt epäitsekkyyteen, Herra,
väsynyt välttämättömään epäitsekkyyteen,
pakottamaan itseni sisältäpäin,
toimimaan vastoin tahtoani,
aina olemaan varuillani.
Tahdon parempaa, korkeampaa, jalompaa,
jotakin minkä vain Sinä voit antaa.
Rakkautta toisiin,
että tahtoisin antaa parhaan heille,
että heidän onnensa toisi minulle iloa
ja heidän ilonsa olisi minun palkkani.
Onko liian paljon pyytää Sinulta, Mestari,
tätä antavaa rakkautta, jolla itsensä unohtaa,
niin ettei ajattelekaan ”itsensä kieltämistä”?
(Senkin lipun suojissa Minä nauttii.)
Myönteistä rakkautta, ei kieltämisen pakkoa...
Herra, suuressa armossasi annathan minulle sen?
Suom. Hilkka Nieminen, 1972
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti